Nimimerkki ”Minä jäin”, osa 1

Olimme seurustelleet Teron kanssa muutaman kesäkuukauden. Hän asui omakotitalossa ja minä kaukolämmitteisessä asunnossa, joten päätimme syksyllä lyödä pikkuhiljaa hynttyitä yhteen, koska Teron taloa tarvitsisi lämmittää ja minun asuntoani ei. Vein Teron luokse suurimman osan vaatteistani sekä koirani. Tero oli sitä mieltä, että koirani oli vielä sen verran nuori, että hänet täytyy lukita kylpyhuoneeseen työpäiviemme ajaksi, ettei koira tekisi vahinkoa hänen talolleen. Yritin vakuuttaa, että koira oli jo ollut pitkään sisäsiisti eikä kärsinyt yksinolosta niin, että tuhoaisi paikkoja, mutta tottakai kunnioitin hänen näkemystään – talohan oli hänen.

Olin jo aika suhteen alussa antanut oman asuntoni avaimen Terolle, koska minulla ei oikeastaan asunut ketään tuttavia lähellä, joille olisin voinut antaa vara-avaimen – olin nimittäin ahkera unohtamaan kotiavaimiani ja lukitsemaan itseni ulos. Tero ei kuitenkaan antanut minulle talonsa avainta – ei edes sen jälkeen, kun suurin osa tavaroistani ja koira majaili Teron talossa. Tero kertoi minulle, että hänen kotiavaimensa käy myös hänen vanhempiensa taloon, minkä vuoksi hän ei vielä ollut valmis antamaan avainta minulle. En osannut siinä hetkessä ajatella asiasta sen enempää pahaa – muistan vain miettineeni, että nyt näytän olevani sekä Teron, että hänen vanhempiensa luottamuksen arvoinen, jotta jonain päivänä saisin kotiavaimen. Kerrottakoon tässä välissä, että olin täysin luottokelpoinen, omillani toimeentuleva & vakituisessa työssä käyvä nainen. En itse kokenut olevani epäluotettava, mutta hän sai minut uskomaan minun olevan epäluotettava.

Kävipä kerran niin, että minä pääsin töistä aiemmin kuin Tero, vaikka normaalisti asia oli toisinpäin – minulla saattoi työpäivä venähtää niin, että Tero käytti koirani ulkona töistä tultuaan. Istuskelin Teron talon porstualla ja yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Puolen tunnin kuluttua alkoi iskemään paniikki; koira on ollut yli kahdeksan tuntia tekemättä tarpeitaan. ”Apua, mitä jos koira onkin tehnyt tarpeensa sisälle?”, ”Miten pääsen Teron tultua nopeiten kylppäriin siivoamaan mahdolliset sotkut ettei Tero näe?”.

Pihaan kurvasi Teron kaveri, joka tiedusteli minulta rennosti, että keittäisinkö hänelle kahvit. Kerroin tekeväni sen mielelläni, kunhan Tero pääsee töistä ja tulee avaamaan oven. Teron kaveri naurahti, että olinko unohtanut avaimet sisälle ja minulta tuli automaattisesti vastaus sen enempää miettimättä; ”Ei, kun mulla ei oo koskaan ollut Terolle avainta.” ”Siis mitä, sun koira on tuolla sisällä ja sulla ei ole olemassakaan avainta?” ”Juu, juuri näin. En oo vielä tarpeeks luotettava”. Teron kaveri oli hiljaa.

Tero soitti hetken päästä ja ilmoitti olevansa matkalla kotiin – kerroin hänen kaverinsa olevan paikalla myös odottamassa häntä. Muistan, kun Tero saapui pihaan ja ryhtyi selittämään kaverilleen, miten minä aina unohtelen avaimia sisään. Teron kaveri keskeytti ja sanoi, että olin jo kertonut, ettei minulla ole avainta Teron luo ollenkaan ja kysyi, miksei Tero ole avainta antanut. Tero katsoi minua terävästi ja totesi: ”Ei kai sitä nyt ihan kelle tahansa kotiavaintaan anna”. Kaveri yritti sopertaa koirasta, että täytyyhän se avain olla, mutta Tero ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan marssi päättäväisesti sisälle.

Päästin koiran ulos kylppäristä tarpeilleen takapihalle ja laitoin kahvit tulemaan. Tero ei enää edes katsonut minuun päin, saatika kiittänyt kahvipöydän kattamisesta hänelle ja kaverilleen. Kaverin lähdettyä olin Teron mielestä säälittävä valehtelija, enkä tulisi koskaan saamaan avainta hänen luokseen, koska mustamaalaan häntä hänen kavereilleen. Ja mitä minä tein? Minä jäin. Halusin todistaa olevani luottamuksen arvoinen.